Kaupunki ennen auringonnousua

2. Sessio - Kapakka
Ensimmäiset kontaktit Brujaheihin

Herään seuraavana iltana havenissani yhä tietämättä mitä klaania tapaamani Chorus edusti. En edes jaksanut odottaa sireni neuvottelua loppuun asti, vaan lähdin aikaisemmin pois. Kaivan siis puhelimeni esiin ja viestillä kysyn, miten neuvottelut sujuivat.

Amanda saa vastauksen pian. Lyhyt ja koruton. “Neuvottelut jatkuvat…” Hetken kuluttua Amandan puhelin soi. Puhelu tuntemattomasta numerosta.

En pidä tuntemattomista numeroista, mutta vastaan kuitenkin: “Niin?”

“Terve, Chorus täällä. Muistatko vielä?”

Hämmästyn saadessani häneltä puhelun. Jotenkin odotin sen olevan joku epätoivoinen lehtimyyjä. “Tietenkin muistan. Mistä oikein sait numeroni?” kysyn.

“Kyselin. Ja jouduin kyllä maksamaan siitä.”

“No hyvä,” tokaisen naurahtaen. “Oliko sinulla jotain asiaa?”

“Kyllä. Tai riippuu vähän. Haluaisitko tavata?” Chorus pitää pienen tauon. “En pyydä sinua treffeille, älä sitä pelkää.”

Melkein purskahdan nauruun. “Toki Chorus, minä voin tavata sinut nyt kun tiedän ettei nämä ole treffit. Sano vain paikka niin saavun paikalle.”

Chorus kertoo yökerhon osoitteen. Pieni, hämärä, eikä suosittu. Kuoleva paikka, jossa saa olla rauhassa.

Lähden mitä pikimmin paikan päälle huppu jälleen kasvojani peittäen. En juurikaan viihdy yökerhoissa joten tämäkin paikka on minulle melko tuntematon. Chorusin nähtyäni tervehdin häntä.

Chorus pelaa biljardia yksin. Hän on ainoa asiakas baaritiskillä istuvan lisäksi. Hänkin näyttää, kuin olisi odottamassa kavereitaan, ja yhdessä jatkavat matkaa eteenpäin. Baarimikko katsoo televisiosta nyrkkeilyä ja juo viskiä. Hän vain vilkaisee Amandaa nopeasti.

“En uskonut että paikka ihan näin hiljainsen olisi.” tokaisen itsekseni vilkaistessa ympärilleni, kääntäen sitten katseeni Chorusin peliin. “Mistä haluat puhua?”

“Brujaheista.” Hän katsoo Amandaa. “Pelaatko samalla?”

“Mikä ettei,” totean ja otan mailan, alkaen asetella palloja uudelleen. “Minä saan aloituslyönnin,” sanon ja lyön kiven pakkaan. “Mitä heistä?” Kysyn.

“Kannattaa olla varovainen heidän kanssaan. Eilen, kun se Brujah kävi sinua ‘tervehtimässä’, hän osoitti sen jälkeen sinut muille sormellaan. En tiedä miksi, mutta ehkä sinua tarkkaillaan. Brujahit pääsevät kuin koira veräjästä väkivallan teoissa. Jos he sille päälle sattuvat, en tiedä, pystyykö edes prinssi heitä pidättelemään. Mutta, huomasin myös toisen asian…” Chorus nojaa tähtäämään palloa.

Minä puolestani nojaan mailaani ja kysyn: “Minkä toisen asian? Ja miksi Brujahit haluaisivat tarkkailla minua? Onko sillä jotain tekemistä sireni ja hänen suhteistaan Ventrueiden kanssa?”

“Voi olla, että Ventruet vaikuttavat siihen. Toinen asia, Toreadorit, tai suhtautumisesi heihin.”

Huokaisten pyöräytän silmiäni. “Mitä siitä?”

“Siitä voi olla hyötyä Brujahien suhteen.”

“Mitä tarkoitat?”

“Brujahit eivät arvosta Toreadoreja, kuten et sinäkään.”

“Niin. En kyllä pidä erityisemmin Brujaheistakaan mutta en todellakaan halua olla heidän silmätikkuna ja vielä syyttömänä.”

“Brujah, vaikket hänestä pidäkään, et todellakaan halua hänestä vihollista.” Baarimikko huudahtaa: “Aiotteko te juoda jotain, häh?” Chorus katsoo Amandaa nopeasti. “Kaksi olutta.” Baarimikko alkaa laskea juomia hanasta tuoppeihin, “älkää vain odottako, että tuon ne pöytäänne.”

“Pitäisikö minun seurata tilannetta vai yrittää jutella hänen kanssaan?” Kysyn lähtien hakemaan juomia, pitäen kasvoni hyvin hupun alla piilossa. Kaivan taskusta ryppyisen setelin ja toisenkin, jättäen ne tiskille palaten tuoppien kanssa takaisin pelipöydälle.

“Ehkä Brujahit ottavat sinuun yhteyttä. Kuten sanoit, olet heidän silmätikkunsa nyt.”

Hymähdän ja jatkan mailaan nojaamista. “Inhottava tilanne.” totean hiljaa.

“Inhottava, saattaa olla. Toisaalta, sinulla on sirenäsi arvostettu Nosferatu elder, joka on prinssin ystävä. Siitä saattaa olla hyötyä, tai haittaa.”

“Niin, siitähän se Brujah vihjaili, että sireni hännystelee Ventrueita. En usko hänestä sellaista,” sanon.

“Muuten, on yksi asia, mikä sinun olisi hyvä tietää. En suunnittele selkäsi takana mitään, siksi minun on pakko kertoa se.” Ulkoa kuuluu V8-moottorin epätahtinen jyrinä, jarrujen ulvonta ja paukahdus, kun pakettiauton sivuovi lyödään kiinni. “Tämä on Brujahien kokoontumispaikka.”

Tuijotan Chorusia hiljaa huppuni alta, ja se mitä hän sanoi selkäni takana suunnittelemisesta, tuntuu hyvin vaikealta uskoa juuri nyt. “Täytyy myöntää, en todellakaan osannut odottaa mitään tällaista,” sanon hampaitteni välistä, siirtäen tuijottavan katseeni Chorusista ulko-ovelle.

“Olen pahoillani,” ehtii Chorus sanomaan, ennen kuin ovi aukeaa ja sisään kävelee neljä Brujahia. Ensimmäisen Amanda tunnistaa. Se, joka häntä uhkaili Elysiumissa. Hän kävelee baaritiskille ja sanoo baarimikolle, että tämä voisi mennä hakemaan kaljatynnyreitä kellarista, eikä ole kiirettä. Baarimikko nyökkää ja poistuu. Toinen Brujah kävelee Chorusin vierelle, ja laskee kätensä hänen olkapäänsä ylitse tiukkaan otteeseen virnistäen. Kolmas ottaa häneltä biljardikepin ja lyö palloa katsoen Amandaa. Neljäs jää ovelle lukiten sen sisältä ja siihen nojaten.

Katson heitä kaikkia ja lopuksi katson sitä jonka tapasin Elysiumissa. “Ihan minuako varten tulitte tänne, miten huomaavaista. Tästähän muodostui oikein kimppatreffit,” sanon vaikka tiedän, että suuri virhe on ärsyttää Brujaheja yhtään enempää.

Baaritiskillä nojaava katsoo Chorusia. “Rotta teki työtä käskettyä, tavallaan säälin sinua, mutta toisaalta, ei ole minun ongelmani mitä sinä teet. Amanda, Amanda, vai pitäisikö sanoa Smiley?”

“Smiley käy ihan hyvin. Ja syy miksi halusit tavata?”

Brujah katsoo Chorusta. “Saata hänet ovelle.” Brujah, kenen kainalossa Chorus on puristuksissa, retuuttaa hänet kovakouraisesti ovelle, jonka toinen aukaisee. Chorus tönäistään ulos ja ovi suljetaan hänen perässään.

Vilkaisen kun Chorus saatetaan ovelle kovakouraisesti, mutta en tunne sympatiaa häntä kohtaan nyt lainkaan. “Jos tämä liittyy jotenkin sireeni ja Ventrueihin, ymmärrät varmasti että minulla ei ole mitään tekemistä minkään asian kanssa. Minä en tiedä mitä he puhuvat tai suunnittelevat,” sanon baaritiskiin nojaavalle Brujahille.

“Mitä siresi tekeekään, se vaikuttaa myös sinuun. Hän on elder, ja sinä olet hänen alaisensa.” Baaritiskillä oleva Brujah ottaa purkista hammastikun alkaen hajamielisesti kaivella sillä hampaitaan. “Meidän pitää olla varmoja, kenen puolella pelaat korttejasi. Ventrueita on tässä kaupungissa jo liikaa, itse en pidä siitä, jos vielä jostain Nosferatun nulikasta tulee uusi Ventrue.” Ovella oleva sylkäisee maahan.

“Tämä on niin typerää,” sanon turhautuneesti naurahtaen. “Se että sireni ja prinssi ovat ystäviä, ei tarkoita sitä että minä olisin Ventrueiden ystävä.”

“Todista se,” sanoo biljardipelin Chorusilta riistänyt.

“Miten?”

“Hyvä kun kysyit. Ellei sinulla ole mitään mielessä, niin minä varmasti keksin jotain,” baaritiskillä istuva sanoo.

“Sitä en epäile. Mutta hyvä on, keksi sinä sitten keino millä voin todistaa asiani. Minä mietin sitten olenko valmis toteuttamaan sen.”

Brujah nojaa taaksepäin ja riisuu nahkatakkinsa. Hänellä on hihaton musta paita. Kädet ovat tatuoituja. “Voisiko se pieni todistus liittyä vaikkapa, Toreadoreihin?”

“Saattaisi kuulostaa mielenkiintoiselta,” sanon ja nojaan biljardipöytään käsilläni. “Minä kuuntelen.”

“Pelaa sitä peliä, en jaksa odottaa vuoroani kovin pitkään,” huudahtaa Brujah läimäisten biljardikepillä Amandan eteen.

Tuhahtaen otan mailani ja jatkan peliä siitä mihin se jäi, vaikka en ole innostunut pelikumppanistani.

Baaritiskillä oleva nyökkää. “Toreador primogenilla on musta kirja, missä on hänen kaikki tärkeät kontaktinsa.” Se, joka retuutti Choruksen ulos kävelee Amandan taakse, aikeissa tarttua häneen seksuaalisesti takaapäin. Hän kuitenkin irvistää muistaen mikä toinen on ja astuu askeleen taaksepäin.

Vilkaisen takanani olevaa Brujahia virnistäen ja lyön palloa. “Ja sinä haluat sen mustan kirjan?” Kysyn.

“Ei, se olisi liian yksinkertaista. Minä en sitä halua, en edes aio koskea siihen.” Hän kohottaa kulmiaan ovelasti.

“No kerro sitten mitä haluat siitä,” sanon ja nojaan keppiin, antaen tälle toiselle Brujahille pelivuoron.

“On toinen Toreador, elder, eikä ole salaisuus, että hän havittelee primogenin virkaa.” Brujah katsoo Amandaa ja tiuskaisee biljardia pelaavalla: “Lopeta se vitun typerä peli, yritän hoitaa asioita täällä!”

“Niin, jatka toki,” pyydän.

“Haluan, että musta kirja eksyy tuon elderin haltuun. Ja haluan, että Toreador primogen saa siitä tietää.”

Olen hiljaa, miettien voisiko minulta onnistua kirjan siirtäminen toiselle omistajalle. “Hyvä on. Kuulostaa hyvältä,” sanon olkapäitäni kohottaen. “Kantaako hän sitä kirjaansa mukanaan?”

“Ei, se on hänen asunnossaan. En ole varma missä, mutta etköhän sinä sitä selvitä. Vaikka vartalosi erottuukin joukosta, pystyt myös sen piilottamaan katseilta.”

“Hyvä on, minä hoidan asian. Ja sen jälkeen sinä jätät minut rauhaan?”

“Ehkä näissä asioissa, ehkä vähäksi aikaa.” Hän virnistää. “Saat tarvitsemasi tiedot myöhemmin. Osoitteen ja muut paskat.”

Nyökkään ja otan muutaman askeleen kohti ulko-ovea. “Ja nyt voin varmasti mennä, eikö?”

Ovella seisova Brujah ei tee elettäkään siirtyäkseen. Hetken on hiljaista, tunnelma painostavaa. Baaritiskillä oleva nyökkää ja Amanda päästetään ulos.

Ulkona huokaisen ja ripein askelin lähden kävelemään kohti lähintä metrotunnelia. Matkalla mietin tehtävääni ja melkein jopa odotan sitä. Tilaisuus päästä kokeilemaan taitojani tosimerkityksessä ja vieläpä omaksi eduksi.

View
1. Sessio - Elysium

Smiley on asunnossaan. Räntäsade piiskaa ikkunoita sulaen miltei heti vedeksi valuen pisaroina alas vääristäen näkymää ulos. Ulkona on kylmä viima, mutta Smileyn kuollut kylmä keho sitä ei tunnista. Hän silti muistaa vielä etäisesti, mitä kylmyys on. Vaikka kylmän muisto alkaa hiipua häneltä.

Katson ulos ikkunasta ja ilmeeni vääristyy inhon virneeseen. Vaikka kylmyys ei kehoani piinaa, märkä ilma on siltikin hyvin epämiellyttävää. Ilma ei houkuta minua ulos, mutta jonkinlainen sisäinen rauhattomuus melkein kehottaa siihen. En ole mikään kotihiiri joka viihtyy sohvan pohjalla mukavaa pokkaria lueskellen. Suljen verhon ja vilkaisen puhelintani. Ei soittoja tai viestejä. Ei se mitään, minä viihdyn ulkona yksinkin, ajattelen ja puen ylleni hupullisen pitkän takin.Astun ulos ovesta ja alan jo melkein katua päätöstäni mennä ulos. Ehkä kierränkin vain lähiön korttelin ja palaan takaisin sisälle, mietin ja kohotan takkini kauluksia ylös lähtiessäni kävelemään.

Hänen kulkiessaan ulkona, hän huomaa, että moni kuolevainen on ajatellut samoin kuin hän. Ulkoilma ei miellytä. Ainoat kulkijat ovat autoilijoita. Metroasemaan kävelee vanhempi mies kävelykeppiin toisella kädellä, ja kaiteeseen toisella kädellä nojaava mies. Miehen nähdessä Smileyn hän kiihdyttää vauhtiaan miltei vaaralliseksi ikäisekseen ja huonojalkaiseksi. Amanda ei ole varma, aistiko miehen ihminen saalistajan, vai onko mies epäluuloinen muuten vain.

Hymähdän ja pudistelen päätäni, sanoen hänelle kuitenkin: “Kamala ilma, eikö?” En odota vastausta vaan jatkan matkaa., vetäen huppua enemmän kasvojeni eteen, peittääkseni kiroustani.

Amandan jatkaessa kävelyään, hän kuulee tutun auton äänen. Musta 40-luvun Mercedes-Benz. Se pysähtyy hänen vierelleen parkkiin ja takaovi aukeaa.

Pysähdyn ja virnistäen sanon: “Minua on kielletty menemästä vieraiden kyytiin,” Kävelen autolle ja istuudun sisään vetäen oven kiinni perässäni ja jatkan: “Mutta en ikinä totellut häntä.” Hymyilen hieman. “Mikä sai sinut tänne?”

Anthony D’arc katsoo häntä. “Kiireet eivät katso ilmaa.”

Hymyni hyytyy sillä sireni on taas jotenkin niin tylsä ja kuiva. “Mikä kiire?” kysyn katsomatta häntä, laskien huppuani hieman alas.

“Asioita. Elysiumissa. Tuskin mitään, mikä sinua kiinnostaa.” Amanda tietää, ettei hänen sirensä ole vaikutusvallassaan elderiä korkeammalla, mutta silti häneen luotetaan arkaluontoisimmissakin asioissa. Anthony ja prinssi Hunter Stone ovat ystäviä, pitkän ajan takaa.

“Hmm. Poimitko minut kyytiin sitten vain sattumalta vai ajattelitko että kaipaisin itsekin jotain tekemistä tälle illalle ja voisin viihtyä Elysiumissa muiden kanssa?” kysyn nyt kääntäen katseeni häneen. Tietysti minua kiinnostaa mitä he puhuvat tai tekevät, mutta se ei kuulu minulle ja minä en utele.

“Viihtyisitkö sinä Elysiumissa? En usko. Näin nuoren naisen räntäsateessa ja ajattelin tarjota kyytiä.” Hän virnistää komeilla kasvoillaan, minkä Amanda tietää olevan illuusiota, vaikkei ole koskaan sirensä koko olemusta nähnyt.

Hymähdän ja hymyilen. “Olin vain kiertämässä kotikulmieni korttelia tappaakseni aikaa, mutta jos olet matkalla Elysiumiin, voin tulla samalla vaivalla sinne asti ja palata metrolla takaisin kun siltä tuntuu.”

“Ajan tappaminen ei ole niin helppoa, kun olisit kävellyt kortelin ympäri, olisit ollut taas lähtöpisteessä.” Auto on jo lähtenyt eteenpäin. Amanda näkee kaupungin tummennettujen lasien läpi, mutta kaupunki ei näe heitä. Kaupunki näkee vain mustan klassisen auton ajavan yössä kuljettaen kuollutta salaisuuttaan sisällään.

Vilkaisen sireäni ja käännän katseeni ikkunaan josta näen vaihtuvat maisemat ja ohikiitäviä valoja. Miksi hänen pitää olla niin mystinen aina, mietin. Pidän toki hänestä ja siitä minkälainen hän on, mutta hänestä on vain niin vaikea saada tavallista juttuseuraa edes lyhyen automatkan ajaksi. “Niin…” tokaisen hiljaa hänen sanoilleen.

Hänen sirensä vilkaisee häntä. “Olen tekemässä kauppaa, Amanda.”

Nopeasti katseeni kääntyy takaisin häneen ja mielenkiintoni herää. “Kauppaa mistä, jos saan kysyä?”

“Sinä varmasti omakohtaisesti tiedät erittäin hyvin, että Ventruet omistavat Nosferatujen alueesta kiinteistöjä?”

“Ikävä kyllä. Ja sinä aiot tehdä jotain muutosta asiaan?” kysyn pitäen yhä uteliaan katseeni hänen illuusion peittämillä kasvoilla.

Anthony D’arc nyökkää. “Tarjouksen ainakin.” Auto kaartaa Elysiumin pihaan, ja kuski nousee aukaisemaan heille oven. Ensin Amandalle, sillä hän on nainen.

Minusta on melkein jopa hupaisaa että kuski aukaisee minulle ensin oven. Olenhan minä nainen kyllä, mutta minulle olisi aivan sama vaikka joutuisin ryömimään takaluukun kautta ulos. Tietenkin nousen autosta oven kautta ja hymyilen teennäisesti kuskille. “Ehkä taidankin viihtyä tänään Elysiumissa sen aikaa kuin sinäkin.” tokaisen sirelleni.

Anthony D’arc lähtee kävelemään Amandan kanssa sisälle. Hän tervehtii kohteliaasti Elysiumin vartijoita, jotka aukaisevat hänelle oven. Elysiumissa näyttää olevan enemmänkin kaltaisia. Anthony istuutuu tyylikkäälle sohvalle katsoen Amandaa.

Riisun räntäsateen kastaman takkini ja lasken sen sohvan käsinojalle, istuutuen sireni vierelle. Hetki sitten olin vielä melkein jopa innostunut ja hyvällä tuulella, mutta tämä paikka saa minut kuitenkin palaamaan takaisin maan pinnalle. Tämä paikka haisee Ventruelle ja minä en pidä siitä. Minä en pidä siitä että hyvä ja älykäs sireni on ystävä sen siniverisen kanssa, mutta minä en voi enkä aio puuttua siihen. Käännän katseeni Anthonyyn ja hymyilen hieman toisesta suupielestäni.

Anthony näyttää vain tarkkailevan ympäristöä, istuvan, ja tarkkailevan. Amanda ei tarkkaan tiedä, mitä hän tekee.

Vedän kuolleisiin keuhkoini ilmaa ja nojaan vasten selkänojaa, päästäen raskaasti, mutta hiljaa keuhkoni tyhjiksi ilmasta, kuin huokaisten. Olen hieman kärsimätön, sillä haluan tietysti kuulla millaiseen lopputulokseen Anthony pääsee neuvotteluissaan ja koska hänen kanssaan on jollain tavalla vaikea olla rennosti, on tämä sohvalla hiljaa istuminen hieman turhauttavaa. Hetken kuitenkin odotettuani kysyn: “Voiko tässä mennä pitkäänkin?”

“Kun olet elänyt sata vuotta, tunti ei tunnu missään. Maailman luominen kesti 6000 päivää, sanotaan. Mutta, tässä saattaa kulua aikaa, eikä kauppoja varmasti tänään tehdä valmiiksi. Teen tarjouksen.”

“Aivan,” tokaisen nopeasti ja nyökkään. “Ehkä olen tänään kuitenkin poikkeuksellinen ja odotan loppuun asti. Ehkäpä edes joku noista muista kykenee pitämään minulle seuraa sen aikaa kun olet neuvottelemassa. Tai sitten vain meditoin sen aikaa.” sanon kuin vain lähinnä puhuakseni edes jotain.

Anthony nyökkää. “Meditoit, se taisi olla sarkasmia.” Ventrue huoneen perältä viittaa kädellään häntä, ja Anthony nousee ylös, vielä kääntyen Amandan puoleen. “Poistun nyt seurastasi.” Hän lähtee kävelemään Ventruen perään.

Katson hänen peräänsä ja hymyilen hieman. Sarkasmia todellakin. Nousen ylös ja katselen ympärilleni. Paljon muitakin paikalla kuten jo sisälle tullessani huomasin, mutta vasta nyt kiinnitin enemmän huomiota. En voi vastustaa kiusausta mennä pienen Toreadoreista koostuvan ryhmän luokse ja hymyilen heille todella leveästi. Niin leveästi että tikkieni välistä iho melkein rakoilee. “Iltaa neidit. Mitään mielenkiintoista tänään?”

Toreadorien elder, Sam Moore, kuten Amanda tietää, katsoo häntä halveksivasti. “Sinulla ei taida olla statusta puhutella ketään noin, neitiseni.”

“Älä nyt hermostu, kunhan kysyin.” vastaan virnistäen. Tiedän minä kyllä että minä en ole missään asemassa puhutella häntä niin, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Osoitan sormellani sohvaa jossa istuin ja jatkan: “Taidan palata takaisin tuonne. Illanjatkoja, arvon neidit.” ja palaan takaisin sohvalle, istuutuen siihen melkein lysähtäen ja huokaisten syvään. Odottamienn on tylsää, mutta yleensä se on sen arvoista.

Menee jonkin aikaa, kunnes nahkahousuihin ja tummaan kauluspaitaan pukeutunut siilitukkainen lävistetty mies tulee hänen eteensä, nostaen saappaansa sohvalle nojaten polveensa. “Siresi hännystelee Ventrueita…”

Katson miestä ja en pidä siitä mitä hän sanoo, mutta en voi tuoda omaa mielipidettäni siitä esille, ainakaan kovin vahvasti. “Sinun olettamuksesi asiasta eivät kiinnosta minua oikeastaan yhtään. Luule mitä luulet.” sanon hänelle.

“Jossain vaiheessa saat miettiä tarkkaan puolesi. Ja tiedä, että sinä olet edelleen pentu, ja siresi vaikuttaa myös suhtautumiseen sinuun.”

Nojaan hieman eteenpäin ja sanon vakavana: “Olen ehkä pentu vielä, mutta älä sinä huolehdi siitä. Ja se mitä sireeni tulee, se myöskään ei taida olla sinun huolesi.” Tietysti minua kiinnostaa mistä hän tuollaisen kuvan on saanut että sireni hännystelee Ventrueita ja mielestäni selvästi vihjailee jotain. “Jos sinulla on jotain sanottavaa sirestäni, sano se suoraan.”

Brujah hymyilee hetken ja iskee silmäänsä, ja lähtee pois.

Tuhahdan hänen peräänsä. Tietysti haluaisin kuulla enemmänkin hänen mielipiteitään sirestäni ja hänen suhteestaan Ventrueihin, mutta se tapa millä hän toi sen esille, ei sovi minulle.

Amanda ei enää ehdi kauan istua paikoillaan, kun hänen luokseen kävelee hänelle tuntematon henkilö. Tumman vihreä huppari, mustat farkut ja maihinnousukengät. Kaulassa roikkuu ankh. Hiukset ovat pystyssä ja hänellä on pyöreät peililasit.

Katson häntä hetken tutkivasti kunnes sanon: “En olekaan nähnyt sinua aikasemmin. Amanda on nimeni ja hymyni viehättävä. Ja sinä olet?”

Mies hymyilee. “Kuulin, että nimesi on Smiley. Kutsu minua Chorukseksi.”

“Chorus. Hyvä on. Ja olet kuullut oikein, minua kutsutaan myös nimellä Smiley.” vastaan hänelle ja tutkailen häntä katseellani, yrittäen aistia hänen klaaninsa. “Istu toki alas jos niin mielit.” sanon vielä.

Mies istuutuu alas. “Brujahien kanssa ei kannata ryttyillä, tiesitkö?”

Tuhahdan ja pyyhkäisen kädelläni etuhiuksiani taaksepäin. “Tiedän kyllä että he ovat temperamenttisia eivätkä kykene hillitsemään itseään, mutta se ei ole mikään syy tulla esittämään omia päätelmiään minunkaltaiselle, odottamatta epäkohteliasta vastausta.” naurahdan ja jatkan: “Niin, oletin tietysti että kuulit minun ja sen Brujahin lyhyen keskustelun.”

“En kuullut. Elysiumissa Disciplinien käyttäminen ei ole sallittua.” Chorus katsoo Amandaa, hänkin hieman kateellisen oloisesti. “Vaikkakin sirelläsi taitaa olla etuoikeus siihen.”

“Niin, se on sellainen asia mikä on minulle ollut aivan päivän selvä, että hän saa peittää kasvonsa. Tai päivänselvä, enhän minä siitä tiedä mutta korjataan se vaikka yönkirkkaaksi.” sanon ja olen hetken hiljaa, miettien sireni kasvoja, kunnes havahdun ja nostan katseeni Chorukseen. “Kuka oikein olet? Tiedän nyt nimesi, mutta kuka oikein olet?” kysyn suoraan uteliaana.

Chorus kohauttaa olkapäitään. “En kukaan tärkeä, mutta tiedän jotain jostain. Sieltä täältä.”

Naurahdan, en hänen sanoilleen, mutta ennemminkin sille että luokseni ylipäätään tulee joku minulle tuntematon ja joka kertoo vielä olevansa joku ei tärkeä, mutta tietää jotain jostain. Huvittavaa mielestäni, mutta ei ivallisesti. “No Chorus, en tiedä tulitko siihen vain kertoaksesi ettei Brujahien kanssa kannata ryttyillä vai oliko syysi joku muu, mutta kaipa minun pitää kiittää sinua hyvästä muistutuksesta ainakin.”

“Ehkä näinä aikoina on hyvä tuntea joku?” Hän katsoo Amandaa, “Vai mitä mieltä olet?”

Katson häntä hieman kummissani, mutta nyökkään pienesti. “En ole varma, mutta en usko että siitä ainakaan haittaa olisi.” vastaan hiljaa enkä ole ollenkaan varma mitä Chorus tarkoittaa ja ajattelee.

Chorus nyökkää. “Liittolaisia ei voi koskaan olla liikaa, mutta mitä enemmän niitä on, sitä todennäköisempää selkäänpuukotus on.” Hän naurahtaa. “Niin sireni minulle kertoi.”

“Hmm. Toisaalta hän on varmasti ollut oikeassa, mutta toisaalta ehkä sellaisiakin tilanteita on missä liittolaisten iso määrä ratkaisee luottamuksen korkean tason. Kaikki säännöt eivät päde kaikkiin, sitä mieltä minä olen.” tokaisen sen enempää ajattelematta mitä sanon, sillä huomioni kiinnittyy Choruksen olemukseen, joka vaikuttaa minusta jotenkin oudolta. Tai jos ei oudolta, niin ainakin hyvin erilaiselta mihin olen tottunut.

Chorus nyökkää. “Hmm, miekalla on kaksi terää ja sait käännettyä sanat itseäni vastaan.”

“Kerrankin näinkin päin.” totean olkapäitäni kohauttaen ja tutkailen häntä uudelleen, yrittäen ymmärtää ja selvittää mitä klaania hän edustaa. “Tällä hetkellä tiedän että minulla on ainakin yksi hyvä liittolainen ja se riiittää minulle.”

“Kuka hän mahtaa olla? Vai puhutko minusta? Vastahan me tavattiin.”

Naurahdan ja tunnen miten suupielissäni lähimpänä olevat tikit alkavat kiristää. “Ei, en puhunut sinusta juurikin sen vuoksi että vasta tapasimme. En luota sinuun.”

“Kehenkään ei pidä luottaa. Sinäänsä huvittavaa. Kaikki kuitenkin olemme Camarillaa.”

Nojaan jälleen hieman eteenpäin sanoessani: “Eikö tuo nimike Camarilla jo itsessään kuulosta epäluotettavalta sinusta? Minusta ainakin. En ole elänyt tässä yhteydessä pitkään, mutta ikinä en ole kokenut tätä täysin vedenpitäväksi.”

“Sano tuo Ventrueille, prinssihän päättää kuka elää ja kuka ei.”

“Tuo oli melkein hyvä vitsi, se ainakin saa minut hymyilemään. Mutta tosiasia on, että en voisi sanoa sitä hänelle. Minä nimittäin pidän siitä paikasta missä asun ja jos Ventrue, vieläpä prinssi saisi tietää mitä oikeasti ajattelen, minulla ei enää olisi sitä asuntoa mistä pidän. Puhumattakaan muista eduista.” vastaan Chorukselle hymyillen.

“Olenkin kuullut, että Ventruet omistavat osan Nosferatujen alueesta.” Chorus näyttää hieman häpeilevän. “Pahoittelut, että arvasin klaanisi.”

“No mutta, tuon minä otan kohteliaisuutena. Useat, tai sanotaan kaikki, kuitenkin ottavat klaanini huomioon heti kättelyssä, sinä sentään vasta tuttavuuden tässä vaiheessa ilmoitit arvanneesi klaanini, olettaen että näit sen hurmaavasta ulkomuodostani.” vastaan hänelle hymyillen ja aidosti huvittuneena. Siis todellakin huvittuneena hyvin positiivisessa mielessä. “Mutta olet kyllä oikeassa. Ne siniveriset omistavat aivan liikaa meidän alueestamme. Siihen tulee toivottavasti muutos pian. Ja en tiedä pitäisikö minun pahoitella sitä että itse en ole saanut arvatuksi klaaniasi kuten sinä minun.”

“Ehkä alueiden omistamisessa on taka-ajatus?” Chorus katsoo Amandaa. “Jos hengittäisimme ilmaa ja maistaisimme, voisimme varmasti jatkaa tätä keskustelua lasillisella.

“Varmasti onkin,” tokaisen nopeasti hänen kommenttiinsa taka-ajatuksista. “Sitähän se valta on, kaiketi. Enhän minä siitä voi kokemattomana mitään muuta sanoa kuin oman mielipiteeni. Ja Chorus, tuo oli minusta hyvin suuri kohteliaisuus, voisimme todellakin jatkaa tätä lasillisen äärellä jos olosuhteet sen soisivat.” jatkan nyt hymyillen ja yhä miettien, mitä klaania hän oikein edustaa. “Mutta siinä että joku toinen hoitaa sen kaiken politiikan jossa useimmiten esiintyykin niitä taka-ajatuksia ja muita selkäänpuukottamiseen littyviä käytöksiä, se on toisaalta minusta aivan okei, kunhan se ei koske minua tai niitä joista välitän.” lisään vielä.

Chorus katsoo Amandaa. “Kaikki vaikuttaa kaikkeen.”

“Tuossa olet oikeassa.” totean ja nojaan taaksepäin rennosti. “Tällä kertaa sinä sait sanat käännettyä itseäni vastaan.”

“Vuoroin näinkin päin. Sinäänsä tämä on hieman epäreilua, että joillain on itseoikeutettu päättämisoikeus, mutta se vaikuttaa kaikkiin. Olen kuullut, että sireni kutsui minua ‘pelinappulaksi’. En tiedä täysin, mitä se tarkoittaa, mutta se ei kuulosta hyvältä korviini.”

“Ei minustakaan, vaikken minäkään tiedä täysin mitä se tarkoittaa. Mutta mitä tarkoitat että joillain on itseoikeutettu päättämisoikeus?”

“Ventruet…” Chorus katsoo ympärilleen, kuin varmistaen, ettei kukaan kuullut. “He määräävät.”

“Ah, aivan. Se on vain… no niin kuten sanoit. Siksi ehkä koko sana Ventrue kuulostaa korvaani kuin kirosanalta ja nähdessäni sellaisen tunnen inhoa ja välinpitämättömyttä. Mutta niin nämä asiat taitavat vain pyöriä täällä Camarillan kehdossa ja on hyvin vähän mitä me muut voimme tehdä asialle.” Nostan toisen jalkani pöydälle ja jatkan: “Mutta nämä ovat asioita joita minä en onneksi ajattele kun olen havenissani, niin kaukana täältä mutta niin lähellä ja siltkin aivan omassa rauhassa. Tehköön prinssi mitä mielii ja kunhan se ei vaikuta oloihini mitenkään, on asia ok. Tai vähintään hyväksyttävää.”

“Kaikki eivät ajattele niin.” Chorus nyökkää Brujahien ryhmää kohti.”

Käännän katseen Brujahien suuntaan, katsoen heitä hetken ja sanon: “En vieläkään tiedä mitä he oikein ajattelevat. He ovat aivan liian temperamenttisia kertoakseen mitä he haluavat oikeasti.”

“Älä kysy, älä tiedä…” Hän iskee silmäänsä. “Minulla on enemmän klaanini puolesta ongelmia heidän suuntaan, kuin sinulla.”

View

I'm sorry, but we no longer support this web browser. Please upgrade your browser or install Chrome or Firefox to enjoy the full functionality of this site.